Verkkoa kutomassa

Seurasin keväällä työpaikallani Aalto-yliopistossa uskaliasta hämähäkkiä, joka roikkui neljän kerroksen korkuisen aulan yläpuolella. Hämähäkki kiinnitti itsensä kattoon, suolsi monen metrin mittaisen langan, ja alkoi heilua sen varassa puolelta toiselle. Aikansa heiluttuaan hämähäkki osui seinään ja sai siitä otteen. Tyynen rauhallisesti se kiinnitti langan seinään, kipitti takaisin keskelle ensimmäistä lankaa, ja alkoi kehrätä seuraavaa.

Jätin hämähäkin työnsä pariin ja menin jatkamaan omiani. Olin sopinut meneväni kesän ajaksi vierailevaksi tutkijaksi Kentin yliopistoon. Tarkoitukseni oli työskennellä professori Julia Twiggin kanssa, joka on tutkinut samoja teemoja kuin minä: ikääntymistä, muistisairauksia ja vaatteita. Suunnitelmissani oli verkottua brittiläisten tutkijoiden kanssa laajemminkin.

En tiedä riittääkö hämähäkin älykkyys pelkoon, mutta minun riitti. Tunsin heiluvani tyhjyyden yläpuolella ja toivoin saavani joskus otteen seinästä. Tutkimusta voi tehdä turvallisesti yksin omassa kammiossaan, mutta ei se kovin järkevää ole. Siksi olin saattanut itseni tilanteeseen, josta en voinut perääntyä.

***

Nyt matka on takana, ja istun täällä puolivalmiin verkon reunalla tyytyväisenä kuin pullea hämähäkki. Vierailu auttoi minua laajentamaan omia näkemyksiäni, mutta myös tarkentamaan katsetta siihen mikä Suomessa on erityistä.

Jäämme (tai jättäydymme) Suomessa helposti kansainvälisen tutkimuksen reunamille. Jokainen voisi arvostaa itseään ja suomalaisia kollegojaan vielä vähän enemmän – syystä. Välitän hyvillä mielin Suomeen sellaisen viestin, että suomalaista gerontologiaa ja muistisairauksiin liittyvää tutkimusta pidetään Iso-Britanniassa laadukkaana. Suomen muistiasiantuntijat ry voi olla tyytyväinen huippuasiantuntijoista koostuvasta hallituksestaan, jonka jäseniä myös brittiläiset tutkijat tuntuvat arvostavan.

Iso-Britanniassa huomasin merkkejä eräänlaisesta tutkimuksellisesta kolonialismista: siellä tehdyt melko pientenkin aineistojen analyysit oikeuttavat Suuren Teorian rakentamiseen, mutta muualla tehdyt tutkimukset nähdään lähinnä mielenkiintoisina tapaustutkimuksina. Voimme vaatia, että myös isoissa maissa kerätyt tulokset analysoidaan ja raportoidaan siten, että niiden paikallisuus ja kulttuuriset erityispiirteet tuodaan näkyviin.

Maamme pienuudessa on monia etuja. Itse olen esimerkiksi voinut kerätä kattavia aineistoja laadullisin menetelmin: olen haastatellut lähes kaikkia Suomessa työskenteleviä, hoitoympäristöihin vaatteita suunnittelevia henkilöitä. Tällainen kattavuus on isoissa maissa lähes mahdotonta saavuttaa.

Pienessä maassa tutkimustulosten jalkauttaminenkin voi koskettaa lähes koko maata. Toiveeni on, että nykyisen hankkeen päätyttyä voimme tehdä tutuksi tulleiden suunnittelijoiden kanssa yhteistyötä, joka hyödyttää suoraan suurta joukkoa iäkkäitä ja/tai muistisairaita ihmisiä.

Konkreettisia esineitä hyödyntävät tutkimusmenetelmäni herättivät aitoa kiinnostusta ja sovellushaluja. Muotoiluntutkimuksessa kehitettyjä tutkimusmenetelmiä pitäisi esitellä laajemmin yhteiskuntatieteiden puolella sekä Suomessa että kansainvälisesti. Luova, ihmisläheinen ajattelu on tarpeen, kun työskennellään iäkkäiden ja muistisairaiden ihmisten kanssa.

Tutkimusmaailma on täynnä raadollista kilpailua rahoituksesta, julkaisupisteistä, median huomiosta ja niin edelleen. Verkottumisessa on vaaransa, jotka on hyvä tiedostaa: ripeä kirjoittaja saattaa esimerkiksi julkaista  kollegan ideat omissa nimissään. Tässäkin tosielämän kontaktit auttavat, sillä tutulta mieluummin lainaa kuin varastaa.

Tutkijavierailusta oli työlleni suurta etua. Ei kuitenkaan pidä väheksyä sitä faktaa, että tutkija on ihminen. Minulle on ollut yllättävän vaikeaa sovittaa kansainvälinen ura muuhun elämään. Yliopistomaailmassa pitäisi olla mahdollista olla kansainvälinen Suomesta käsin. Melko lyhyetkin pyrähdykset ulkomaille auttavat rakentamaan toimivaa kansainvälistä yhteistyötä, mutta eivät rasita läheisiä kohtuuttomasti.

***

Joskus ulkopuolinen näkee asioita, joita omassa maassa ei näe. Minulle oli ennen matkaa kerrottu, että Iso-Britanniassa ei ole niin sanottuja potilasvaatteita eli hoitolaitoksia varten suunniteltuja vaatteita.  Itse löysin kuitenkin puolen tunnin googlaamisella useita brittiläisiä nettisivuja, joilla markkinoitiin aivan samanlaisia vaatteita, joita Suomessakin hoitoympäristöissä eläville ihmisille suunnitellaan. Brittiläiset kontaktini olivat löydöistäni melko hämmentyneitä.

Minulle oli myös sanottu, ettei Iso-Britanniassa käytetä sitomiseen tarkoitettuja välineitä muistisairaiden ihmisten hoidossa. Löysin kuitenkin nopeasti kaksi brittiläistä sivustoa, joilla markkinoitiin muistisairaiden ihmisten toimintaa hyvin selvästi rajoittavia tekstiileitä. Löysin esimerkiksi pitkähihaisen paidan, joka kiinnitetään vetoketjulla lakanaan, ja lakana puolestaan pedataan niin tiukasti patjan reunojen alle, ettei sitä voi itse irrottaa. Samoilla sivuilla markkinoitiin myös lukkoa, jolla takaa avattavien vaatteiden vetoketju suljetaan. Avainta säilyttää ja käyttää hoitaja. Tällaisia tuotteita en ole Suomesta löytänyt, vaikka toimintaa jossain määrin rajoittavia tuotteita markkinoilla onkin.

Monet muistisairaan ihmisen elämään liittyvät asiat ovat niin monitahoisia ja ristiriitaisia, että yhden hyvän ja kaikille sopivan ratkaisun löytäminen ei välttämättä onnistu. Keskustelua kuitenkin tarvitaan, sillä vaarallisinta on jättää eettisesti haastavat asiat näkymättömiin. Koen, että Suomessa ollaan valmiita keskustelemaan näistä asioista suoremmin kuin Iso-Britanniassa – tämä on yksi vahvuuksistamme, jota kannattaa hyödyntää.

***

Periferiasta ponnistaminen on työlästä, mutta juuri siksi on mentävä itse näytille. Kukaan ei tule hakemaan merkillisestä aiheesta työtään tekevää väitellyttä vaatesuunnittelijaa Suomesta. Nopeat konferenssikontaktit ja sähköpostit eivät näytä riittävän todellisen yhteistyön syntyyn. Tavallaan on lohdullistakin, että ihmisen on vielä näinä virtuaalisina aikoina hyvä välillä puhua nokatusten.

Hyvien suhteiden verkostossa on mukava elää!

Sonja Iltanen-Tähkävuori

https://sites.google.com/site/sonjailtanen/home

***

Brittiläisiä tutkimushankkeita:

http://www.clothingandage.org/

http://thehairandcareproject.com/

http://www.sheffield.ac.uk/iftheshoefits

http://www.hhc.rca.ac.uk/

Brittiläisiä vaateyrityksiä: 

http://www.designedtocare.co.uk/

http://www.adaptawear.com/

Mainokset

Muistisairaat ihmiset on Waves

Katselin äskettäin televisiosta dokumenttia ”Tuntematon emäntä”. Se kertoi kotirintaman naisista ja erityisesti maatalon emännistä sodan aikana. Ohjelman tekijä oli haastatellut sodan ajan kokeneita naisia ja heidän jälkeläisiään. Lähtökohtana dokumentin ohjaaja käytti isoäitiään, joka pyöritti maatilaansa miehensä ollessa sodassa. Pian sodan jälkeen hän jäi leskeksi, kasvatti lapsensa ja hoiti maatilan työt yksin. Samanlainen kohtalo toistui lukemattomien naisten ja perheiden elämässä.

Sotavuosina koko suomalainen maa- ja metsätalous oli naisten työn ja kestokyvyn varassa, sillä 75 prosenttia maatilojen miehistä oli rintamalla. Maaseudun naisten sotapanos on tärkeä osa suomalaista henkistä ja taloudellista perintöä. Samalla tavalla lotat rintamalla, kaupunkien naiset tehtaissa ym. tehtävissä täyttivät miesten paikan kotirintamalla.

Paljon on puhuttu ja kirjoitettu ihan aiheesta miesten panoksesta ja sankaruudesta rintamalla, mutta juuri koskaan ei puhuta naisten sankaruudesta. Tekijä sanookin: ”Koskaan ei ole kiitetty näitä naisia, vaikka he pelastivat tämän maan.”

Dokumentti on hyvin koskettava. Katsoja kuulee naisten kertovan tarinaansa. Mutta myös näkee, sillä ohjelmaan oli sisällytetty runsaasti heidän valokuviaan, jopa kaitafilmimateriaalia kyseisten henkilöiden elämästä. Osa heistä kertoi elämästään ja evakkomatkoistaan vieläkin kyynelsilmin liikuttuneina, ja osa jaksoi naurusuin kertoa  kommelluksista ja sattumuksista.

Olen vuosikymmeniä työssäni kuunnellut lukemattomien ikäihmisten, nuorempienkin  kertovan elämänkohtalostaan ja tullut sekä satutetuksi että kosketetuksi.  Olen kuunnellut, mutta olenko todella kuullut? Jollain tavalla tuo televisio-ohjelma avasi aivan uuden väylän sota-ajan kokeneiden ihmisten ja jälkipolven elämään. Miksi vasta nyt? Ehkäpä siksi, että kuulin niin monen kertovan lähes puolentoista tunnin ajan kuin yhdestä suusta nuoruuden haaveista, pelosta, uupumuksesta, sinnikkyydestä ja tulevaisuuden uskosta. Kuulin heidän kertovan, mikä antoi heille voimia jaksaa hoitaa maataloustyöt, pellot, metsät, karjan, kotityö ja kasvattaa lapset siinä samalla menettämättä toivoaan.

Mutta ohjelma kosketti myös siksi, että kuulin jälkipolven kertovan siinä rinnalla omaa tarinaansa ja kokemustaan sodan aikana. Ja siksi, että he kertoivat, kuinka sodan traumat kertautuivat  sotien jälkeen lapsille.  He kertoivat puhumattomuuden kulttuurista. Rakkaudesta ei sanoin puhuttu, mutta sitäkin enemmän välittämisestä ja huolehtimisesta, kuoleman läsnäolosta.

Ehkäpä ohjelma puhutteli myös siksi, että me kuusikymppiset olemme juuri sitä sukupolvea, jotka olemme kasvaneet sodan varjossa ja myös lapsuudenperheissämme kantaneet tuota puhumattomuuden traumaa emmekä osaa näyttää tunteitamme. Olisiko tässä juuret suomalaiselle ”mykkyydelle”? Tästäkään ei ole paljon puhuttu! Mutta kun sodan jälkeen syntynyt sukupolvi ikääntyy, viimeistään silloin on syytä puhua tästäkin traumasta ja siihenkin tarvitaan tutkimusta ja rahoitusta.

Seuraavana päivänä luin Helsingin sanomista uutisen, jossa kerrottiin marraskuisesta Aalto-yliopiston innovaatiomatkasta.  Se kertoi 110 opiskelijan, opettajan ja sidosryhmien kuukauden pituisesta opintomatkasta Brasiliaan luksusristeilijällä.  Opintomatka oli Aalto on Waves -projekti. Matkalla opiskeltiin designajattelua, seinäkiipeilyä ym. Siellä solmittiin verkostoja, oli kestävän kehityksen työpajoja. Aalto aalloilla -projekti kertoo, millaisia asioita Suomessa ollaan valmiita tukemaan ja rahoittamaan, ja mihin rahaa riittää!

Tämän ajan päättäjiä ei kiinnosta menneisyys, ei aikaisempien sukupolvien kokemukset, vaikka juuri se sukupolvi on rakentanut sodan jälkeisen Suomen. Kaikelle sille, mitä kutsutaan innovaatioksi, riittää rahaa. Muistisairaiden kehittämis- ja tutkimustyötä on pitkään tehty. Voimme olla siitä ylpeitä. Mutta kun tutkimustuloksia pitäisi laajemmin hyödyntää, vastaan nousevat taloudelliset resurssit. Voisivatko Aalto aalloilla -projektin opiskelijat  ja rahoittajat auttaa? Vai eikö muistisairaiden hoidon kehittäminen ole tarpeeksi innovoivaa ja trendikästä!  Mielestäni Muistisairaat on Waves -projekti olisi!

Tuija Kivikoski

Laulu, tanssi tai mopon rassaus

Olen taas viime kuukausina pitänyt hoitajille koulutuspäiviä kulttuurivälineiden käytöstä muistisairaiden ihmisten hoidossa. Päivän aluksi esittelen tutkimusten perusteella, miksi ”laulu, tanssi tai mopon rassaus” mahdollistavat kommunikointia ja kuntouttavaa työotetta.  Pienimuotoisestikin kulttuurivälineitä soveltamalla saadaan myös iloa ja eloa asukkaiden päivään. Koulutuksissa kokeillaan sitten laululämmittelyjä (ei ole pakko laulaa!), tanssi-ideoita, helppoja soittimia, runoja yms. Pitkin päivää porukka esittää hyviä kommentteja ja kysymyksiä. Päätteeksi kirjataan ideat, joita voisi lähteä toteuttamaan omilla työpaikoilla. Ne ulottuvat omien hoitokäytänteiden viilaamisesta yhteistyömahdollisuuksiin esimerkiksi nuorten kanssa. Tässä muutamia esimerkki-ideoita, joista kiitokset Joensuuhun ja Sodankylään:

Yläkoululaisille teemapäivä, esimerkiksi TET (työelämään tutustuminen) hoivakodissa; yläkoulun oppilaat haastattelevat samat vanhemmat henkilöt syys- ja kevätlukukauden aikana; koululaiset laulamaan; yhteistyö kirjaston kanssa, esimerkiksi lukupiiri (selkokirjat), äänikirjat, muistelulaukku; runonlausuntaa tai sadun kerrontaa keskusradion kautta; tarjotaan illalla tilaa bändikerhoille, tulisi elämää taloon; levyraati ja lukuhetki; vastantekotalkoot, kyläyhdistys toisi tarvikkeet; urheiluseura voisi avustaa ulkoilussa + järjestää liikuntatuokioita; yhteistyö eläinyhdistysten ja omaisten kanssa + lemmikkipäivä; Marttojen kanssa käsityöt ja leipominen; sosiaalisen median hyväksikäyttö; omat lapset mukaan vierailulle työpaikalle; varusmiehet ulkoiluttamaan vanhuksia; iloa toimintaan!

Kuten näkyy, erinomaisia ideoita saadaan. Tavallisimmin ihmisiä sitten askarruttaa, miten saada työyhteisö mukaan innostumaan ja sitoutumaan sekä ajan puute. Entä tuleeko esimies asian taakse? Koulutuspäivän aikana ei juurikaan ehditä miettiä näitä haasteita tai konkreettisesti sitä, kuka siis ottaa yhteyttä Marttoihin tai kirjastoon. Ketkä tuovat ensi viikolla omia lapsia käymään ja juomaan mehua päiväsalliin asukkaiden kanssa?

Niinpä olisikin huolehdittava, että koulutuksiin osallistujat saavat ja ottavat vastaan positiivisen velvoitteen tuoda pari konkreettista ideaa työpaikalle. Esimies huolehtii, että ne käydään läpi ja sovitaan, mitä kokeillaan ja milloin. Pieni kulttuuriteko, vaikka ruokalaulu tai ruokaruno, saattaa toimia pontimena jonkin muunkin asian toisin – joskus ehkä jopa fiksummin – tekemiseen!

Tässä vapaaseen käyttöön kaksi värssyä:

Huomenta, huomenta Punahilkka,
jokos maistuis kahvitilkka?
Voi mitä unta mä nähdä sainkaan,
tuskin silmiä ummistin lainkaan.
Rauhoitu, rauhoitu armas Lotta,
eihän se ollut edes totta. (Kukko ja Kana)

************************

Talvella murheita muisteta ei,
talvella paljon on lunta,
muistoja kauniita katsellaan,
riemuja vanhoja riemuitaan,
nähdään kesästä unta. (Eino Leino)

Ava Numminen

Sanoista ja niiden merkityksestä

Olen saanut tilaisuuden tutkia sitä miten sanomalehdissä on kirjoitettu muistisairauksista neljänkymmenen vuoden aikana. Täytyy sanoa, että tekstiä on paljon ja mitä vanhemmasta tekstistä on kyse, sen vaikeampaa on sanoa puhutaanko siinä muistisairautta sairastavista ihmisistä vai jostain paljon epämääräisemmästä ihmisryhmästä. Syy on kielessä. Kieli taas muuttuu ymmärryksen ja tiedon muuttuessa.

Niinpä varhaisemmissa teksteissä puhe on kroonikoista, jotka ovat kroonikko-osastolla ja kroonikkosairaaloissa. Jos näistä ihmisistä kirjoitetaan yksilöinä, he ovat silloin kotoaan eksyneitä, muistinmenetyksestä kärsiviä. Myöhemmin termit tulevat tarkemmiksi, joku sairastaa involuutiomelankoliaa ja siihen liittyvää muistin heikentymistä, joku toinen taas vanhuuden tylsistymistautia ja on sen vuoksi seniili. Vähitellen teksteihin tulee 1980- ja 1990-luvuilla tutumpia ilmaisuja ja niistä suosiossaan toistaiseksi voittamaton on dementikko. Se on lyhyt ja naseva ilmaus, josta toimittajat ilmiselvästi pitävät, sillä sitä käytetään sanomalehtiteksteissä edelleen.

Muistioireiden perustutkimuksen ja diagnostiikan kehittyessä myös sanomalehtien kieli monipuolistuu. Alzheimer -potilas, verisuoniperäinen dementia, Lewyn kappale -tauti ilmestyvät yksi kerrallaan teksteihin. Samalla muistisairauden vähittäinen eteneminen saa huomiota ja oireet voivat olla varhaisia, lieviä, keskivaikeita, vaikeita tai ihminen voi elää Alzheimerin taudin loppuvaihetta.  Uusimmissa teksteissä puhutaankin etenevistä muistisairauksista.

Näiden kliinisten käsitteiden rinnalla on kuitenkin mitä kirjavin sanasto kuvaamassa höperöä, huonomuistista, harhailevaa, karkailevaa ja avutonta muistisairasta ihmistä. Joskus hän on paketti, hyödytön kustannuserä, joskus taas tulipalon sytyttäjä tai kulttuurisivujen teksteissä huvittava draaman tai kirjallisuuden henkilö. Muutamissa teksteissä hän on tärkeä osa perhettä ja ystäväpiiriä, nauttii elämästä ja siitä että muut auttavat.

Tekstejä lukiessa ei voi välttyä pohtimasta sitä miten pitkään juurtunut on kielteisen leimaava tapa puhua ja myös ajatella muistisairaista ihmisistä ja muistisairauksista itsessään. Sen vuoksi voikin hymyillä tyytyväisenä sille, että uusimmissa teksteissä muistisairaan – ja dementikon – jälkeen on usein kirjoitettu mies, nainen, täti, isoäiti, eno, naapuri, opettaja, äiti, asukas, asiakas, ihminen. Ehkäpä vielä joskus ajattelumme on muuttunut niin paljon, että päivälehdissäkin ihminen on ensin – ja muistisairaus – no, sen kanssa on elettävä.

Päivi Topo

Kiire vie muistin

Aluksi latteus, vaikkakin hätkähdyttävä sellainen: Työelämän kiire uhkaa aivojen terveyttä. Muistiongelmat eivät ole enää vanhojen yksinoikeus, vaan niistä ovat alkaneet kärsiä myös nuoret. Työpaikoilla aikataulut ovat kireitä, ja niistä selvitäkseen ihmisen pitää yrittää tehdä useita asioita samanaikaisesti. (Fingelskan kielellä tätä ilmoiötä on alettu kutsua ”multitaskaamiseksi” (multitasking) ja suomeksi ”moniajoksi”- säästäväthän nämä trendikkäät termit aikaa siihen verrattuna, että joutuisi puhumaan monien asioiden yhtäjaksoisesta tekemisestä.)

Johtamisen tutkija Bob Behnin mukaan ”monen asian tekeminen yhtä aikaa tuottaa virheitä ja keskinkertaisuutta”. Hän viittaa tässä tutkimukseen, jonka alkuperäinen tarkoitus oli selvittäää, miksi jotkut ihmiset ovat erityisen hyviä useiden asioiden hallitsemisessa samanaikaisesti. Kävi ilmi, että kyseessä olikin eräänlainen harha, sillä nämä ”jonglööraajat” eivät loppujen lopuksi olleetkaan kovin hyviä, vaan tekivät paljon virheitä ja tuottivat varsin tavanomaisia ratkaisuja annettuihin tehtäviin. Lisäksi tutkimuksessa esitettiin epäily, että jatkuva sählääminen monen asian kanssa saattaisi jopa heikentää asianomaisen ihmisen muistia, keskittymiskykyä ja itsehillintää.

Muistitutkimuksista tiedetään, että työmuistin kapasiteetti on rajallinen ja että emme pysty täysin samanaikaisesti suorittamaan kahta tehtävää, joista kumpikin vaatii päättelyä ja ongelmanratkaisua. Yhtäaikaisuus on illuusio, sillä aivot siirtävät aina joka tapauksessa syrjään aikaisemman tehtävän siirtyessään uuden kimppuun. Tämä aiheuttaa viivettä jokaisen yksittäisen tehtävän suorittamisessa. Lisäksi työmuistista saattaa ”valua” aineksia yli laidan, kun se kuormittuu liikaa. Monen asian yhtäaikainen tekeminen on siten vain näennäisesti tehokasta. Ainoastaan rutiinitehtäviä pystyy aidosta hommailemaan samalla, kun ratkaisee jotain ongelaa.

Miksi ihmeessä työelämän sankariksi on nostettu hölmöläinen, joka kuvittelee voittavansa aikaa yrittäessään suoriutua mahdottomasta? Miksi ei pikemminkin hurrata ihmisille, jotka käyttävät aivojaan tehokkaasti ja taloudellisesti ymmärtäen inhimillisen tiedonkäsittelyn lainalaisuudet? Kiinnostavaa kyllä, esimerkiksi Talouselämä -lehti on viime aikoina nostanut esiin näitä kysymyksiä. Sieltä osui silmiin muun muassa viite Bob Behniin. Olisiko tämä merkkinä siitä, että järkevä (työ)elämän hidastaminen ymmärretään vihdoinkin siunaukselliseksi myös talouden mittareilla arvioitaessa. Hyvinvoinnin näkökulmasta kiireen ja sähläämisen kielteiset seuraamukset ja kohtuullisuuden siunaukset voi jokainen havaita omassa arjessaan. Paras painaa kevyesti jarrua ennen kuin muutumme muistiasiantuntijoista unohtamisen asiantuntijoiksi.

Marja Saarenheimo