Laulu, tanssi tai mopon rassaus

Olen taas viime kuukausina pitänyt hoitajille koulutuspäiviä kulttuurivälineiden käytöstä muistisairaiden ihmisten hoidossa. Päivän aluksi esittelen tutkimusten perusteella, miksi ”laulu, tanssi tai mopon rassaus” mahdollistavat kommunikointia ja kuntouttavaa työotetta.  Pienimuotoisestikin kulttuurivälineitä soveltamalla saadaan myös iloa ja eloa asukkaiden päivään. Koulutuksissa kokeillaan sitten laululämmittelyjä (ei ole pakko laulaa!), tanssi-ideoita, helppoja soittimia, runoja yms. Pitkin päivää porukka esittää hyviä kommentteja ja kysymyksiä. Päätteeksi kirjataan ideat, joita voisi lähteä toteuttamaan omilla työpaikoilla. Ne ulottuvat omien hoitokäytänteiden viilaamisesta yhteistyömahdollisuuksiin esimerkiksi nuorten kanssa. Tässä muutamia esimerkki-ideoita, joista kiitokset Joensuuhun ja Sodankylään:

Yläkoululaisille teemapäivä, esimerkiksi TET (työelämään tutustuminen) hoivakodissa; yläkoulun oppilaat haastattelevat samat vanhemmat henkilöt syys- ja kevätlukukauden aikana; koululaiset laulamaan; yhteistyö kirjaston kanssa, esimerkiksi lukupiiri (selkokirjat), äänikirjat, muistelulaukku; runonlausuntaa tai sadun kerrontaa keskusradion kautta; tarjotaan illalla tilaa bändikerhoille, tulisi elämää taloon; levyraati ja lukuhetki; vastantekotalkoot, kyläyhdistys toisi tarvikkeet; urheiluseura voisi avustaa ulkoilussa + järjestää liikuntatuokioita; yhteistyö eläinyhdistysten ja omaisten kanssa + lemmikkipäivä; Marttojen kanssa käsityöt ja leipominen; sosiaalisen median hyväksikäyttö; omat lapset mukaan vierailulle työpaikalle; varusmiehet ulkoiluttamaan vanhuksia; iloa toimintaan!

Kuten näkyy, erinomaisia ideoita saadaan. Tavallisimmin ihmisiä sitten askarruttaa, miten saada työyhteisö mukaan innostumaan ja sitoutumaan sekä ajan puute. Entä tuleeko esimies asian taakse? Koulutuspäivän aikana ei juurikaan ehditä miettiä näitä haasteita tai konkreettisesti sitä, kuka siis ottaa yhteyttä Marttoihin tai kirjastoon. Ketkä tuovat ensi viikolla omia lapsia käymään ja juomaan mehua päiväsalliin asukkaiden kanssa?

Niinpä olisikin huolehdittava, että koulutuksiin osallistujat saavat ja ottavat vastaan positiivisen velvoitteen tuoda pari konkreettista ideaa työpaikalle. Esimies huolehtii, että ne käydään läpi ja sovitaan, mitä kokeillaan ja milloin. Pieni kulttuuriteko, vaikka ruokalaulu tai ruokaruno, saattaa toimia pontimena jonkin muunkin asian toisin – joskus ehkä jopa fiksummin – tekemiseen!

Tässä vapaaseen käyttöön kaksi värssyä:

Huomenta, huomenta Punahilkka,
jokos maistuis kahvitilkka?
Voi mitä unta mä nähdä sainkaan,
tuskin silmiä ummistin lainkaan.
Rauhoitu, rauhoitu armas Lotta,
eihän se ollut edes totta. (Kukko ja Kana)

************************

Talvella murheita muisteta ei,
talvella paljon on lunta,
muistoja kauniita katsellaan,
riemuja vanhoja riemuitaan,
nähdään kesästä unta. (Eino Leino)

Ava Numminen

Sanoista ja niiden merkityksestä

Olen saanut tilaisuuden tutkia sitä miten sanomalehdissä on kirjoitettu muistisairauksista neljänkymmenen vuoden aikana. Täytyy sanoa, että tekstiä on paljon ja mitä vanhemmasta tekstistä on kyse, sen vaikeampaa on sanoa puhutaanko siinä muistisairautta sairastavista ihmisistä vai jostain paljon epämääräisemmästä ihmisryhmästä. Syy on kielessä. Kieli taas muuttuu ymmärryksen ja tiedon muuttuessa.

Niinpä varhaisemmissa teksteissä puhe on kroonikoista, jotka ovat kroonikko-osastolla ja kroonikkosairaaloissa. Jos näistä ihmisistä kirjoitetaan yksilöinä, he ovat silloin kotoaan eksyneitä, muistinmenetyksestä kärsiviä. Myöhemmin termit tulevat tarkemmiksi, joku sairastaa involuutiomelankoliaa ja siihen liittyvää muistin heikentymistä, joku toinen taas vanhuuden tylsistymistautia ja on sen vuoksi seniili. Vähitellen teksteihin tulee 1980- ja 1990-luvuilla tutumpia ilmaisuja ja niistä suosiossaan toistaiseksi voittamaton on dementikko. Se on lyhyt ja naseva ilmaus, josta toimittajat ilmiselvästi pitävät, sillä sitä käytetään sanomalehtiteksteissä edelleen.

Muistioireiden perustutkimuksen ja diagnostiikan kehittyessä myös sanomalehtien kieli monipuolistuu. Alzheimer -potilas, verisuoniperäinen dementia, Lewyn kappale -tauti ilmestyvät yksi kerrallaan teksteihin. Samalla muistisairauden vähittäinen eteneminen saa huomiota ja oireet voivat olla varhaisia, lieviä, keskivaikeita, vaikeita tai ihminen voi elää Alzheimerin taudin loppuvaihetta.  Uusimmissa teksteissä puhutaankin etenevistä muistisairauksista.

Näiden kliinisten käsitteiden rinnalla on kuitenkin mitä kirjavin sanasto kuvaamassa höperöä, huonomuistista, harhailevaa, karkailevaa ja avutonta muistisairasta ihmistä. Joskus hän on paketti, hyödytön kustannuserä, joskus taas tulipalon sytyttäjä tai kulttuurisivujen teksteissä huvittava draaman tai kirjallisuuden henkilö. Muutamissa teksteissä hän on tärkeä osa perhettä ja ystäväpiiriä, nauttii elämästä ja siitä että muut auttavat.

Tekstejä lukiessa ei voi välttyä pohtimasta sitä miten pitkään juurtunut on kielteisen leimaava tapa puhua ja myös ajatella muistisairaista ihmisistä ja muistisairauksista itsessään. Sen vuoksi voikin hymyillä tyytyväisenä sille, että uusimmissa teksteissä muistisairaan – ja dementikon – jälkeen on usein kirjoitettu mies, nainen, täti, isoäiti, eno, naapuri, opettaja, äiti, asukas, asiakas, ihminen. Ehkäpä vielä joskus ajattelumme on muuttunut niin paljon, että päivälehdissäkin ihminen on ensin – ja muistisairaus – no, sen kanssa on elettävä.

Päivi Topo

Kiire vie muistin

Aluksi latteus, vaikkakin hätkähdyttävä sellainen: Työelämän kiire uhkaa aivojen terveyttä. Muistiongelmat eivät ole enää vanhojen yksinoikeus, vaan niistä ovat alkaneet kärsiä myös nuoret. Työpaikoilla aikataulut ovat kireitä, ja niistä selvitäkseen ihmisen pitää yrittää tehdä useita asioita samanaikaisesti. (Fingelskan kielellä tätä ilmoiötä on alettu kutsua “multitaskaamiseksi” (multitasking) ja suomeksi “moniajoksi”- säästäväthän nämä trendikkäät termit aikaa siihen verrattuna, että joutuisi puhumaan monien asioiden yhtäjaksoisesta tekemisestä.)

Johtamisen tutkija Bob Behnin mukaan “monen asian tekeminen yhtä aikaa tuottaa virheitä ja keskinkertaisuutta”. Hän viittaa tässä tutkimukseen, jonka alkuperäinen tarkoitus oli selvittäää, miksi jotkut ihmiset ovat erityisen hyviä useiden asioiden hallitsemisessa samanaikaisesti. Kävi ilmi, että kyseessä olikin eräänlainen harha, sillä nämä “jonglööraajat” eivät loppujen lopuksi olleetkaan kovin hyviä, vaan tekivät paljon virheitä ja tuottivat varsin tavanomaisia ratkaisuja annettuihin tehtäviin. Lisäksi tutkimuksessa esitettiin epäily, että jatkuva sählääminen monen asian kanssa saattaisi jopa heikentää asianomaisen ihmisen muistia, keskittymiskykyä ja itsehillintää.

Muistitutkimuksista tiedetään, että työmuistin kapasiteetti on rajallinen ja että emme pysty täysin samanaikaisesti suorittamaan kahta tehtävää, joista kumpikin vaatii päättelyä ja ongelmanratkaisua. Yhtäaikaisuus on illuusio, sillä aivot siirtävät aina joka tapauksessa syrjään aikaisemman tehtävän siirtyessään uuden kimppuun. Tämä aiheuttaa viivettä jokaisen yksittäisen tehtävän suorittamisessa. Lisäksi työmuistista saattaa “valua” aineksia yli laidan, kun se kuormittuu liikaa. Monen asian yhtäaikainen tekeminen on siten vain näennäisesti tehokasta. Ainoastaan rutiinitehtäviä pystyy aidosta hommailemaan samalla, kun ratkaisee jotain ongelaa.

Miksi ihmeessä työelämän sankariksi on nostettu hölmöläinen, joka kuvittelee voittavansa aikaa yrittäessään suoriutua mahdottomasta? Miksi ei pikemminkin hurrata ihmisille, jotka käyttävät aivojaan tehokkaasti ja taloudellisesti ymmärtäen inhimillisen tiedonkäsittelyn lainalaisuudet? Kiinnostavaa kyllä, esimerkiksi Talouselämä -lehti on viime aikoina nostanut esiin näitä kysymyksiä. Sieltä osui silmiin muun muassa viite Bob Behniin. Olisiko tämä merkkinä siitä, että järkevä (työ)elämän hidastaminen ymmärretään vihdoinkin siunaukselliseksi myös talouden mittareilla arvioitaessa. Hyvinvoinnin näkökulmasta kiireen ja sähläämisen kielteiset seuraamukset ja kohtuullisuuden siunaukset voi jokainen havaita omassa arjessaan. Paras painaa kevyesti jarrua ennen kuin muutumme muistiasiantuntijoista unohtamisen asiantuntijoiksi.

Marja Saarenheimo